Mutta heidän epäjumalansa ovat hopeata ja kultaa,

ihmiskätten tekoa.

Niillä on suu, mutta eivät ne puhu,

niillä on silmät, mutta eivät näe.

Niillä on korvat, mutta eivät kuule,

niillä on nenä, mutta eivät hajua tunne.

Niiden kädet eivät koske,

niiden jalat eivät astu,

ei tule ääntä niiden kurkusta.

Niiden kaltaisia ovat niiden tekijät

ja kaikki, jotka turvaavat niihin^.

Israel, turvaa Herraan —

hän on heidän apunsa ja kilpensä.

(Psalmi 115: 4-9)

 

Tammi-helmikuussa 2021 aloin lukea enemmän Raamattua. Jotenkin israelilaisten erämaavaellus on puhutellut minua: kuinka Jumala kuljetti israelilaisia, piti heistä huolen ja teki ihmeellisiä tekoja. Silti he eivät luottaneet Jumalaan. Vain kaksi miestä siitä joukosta, joka Egyptistä lähti saavutti luvatun maan. Miksi ihminen on tällainen?

Eniten olen ihmetellyt sitä kultaista vasikkaa. Jumala oli pelastanut kansansa Egyptistä, halkaissut meren, jota pitkin he kulkivat pakoon faraolta. Ja silti israelilaiset lankesivat palvelemaan kultaista vasikkaa. Epäjumalaa, jonka Mooseksen veli Aaron valmisti...

Ja kuitenkin vaikka tuota ihmettelenkin, olen surukseni havainnut olevani itse aika samanlainen. Viimeaikoina olen tajunnut sen, että Jumala tahtoo meidän turvaavan yksin häneen. Meidän itse ei tarvitse pärjätä vaan riittää, kun huudamme avuksi Jumalan nimeä. Itse sorrun jatkuvasti siihen, että yritän itse auttaa itseäni. Kauhea ajatus, että minulle internetistä ja syömishäiriökäyttäytymisestä on tullut jonkin sortin epäjumala. Mutta kuitenkin varmaan näin on: etsin näistä asioista apua pahaan oloon. Kun ahmin tai olen netissä, en etsi Jumalaa. Päivät valuvat tyhjyyteen. En jaksa lukea Raamattua. En jaksa rukoilla.

Ja kuitenkaan näistä asioista ei ole avuksi. Hetkellisesti olo helpottaa, mutta tosiaan vain hetkeksi ja sitten olo on vielä pahempi. Jotta ahmiminen tai internetin käyttö auttaisi, pitäisi minun tehdä näitä asioita koko ajan. Se ei ole oikeaa todellista apua vaan pakoa todellisuudesta. Haluanko elää sellaista elämää? En.

Elämässäni on ollut sellaisia hetkiä, kun olen kokenut musertavaa epätoivoa, suurta tyhjyyttä, yksinäisyyttä ja pelkoa tulevasta. Näissä hetkissä, kun olo on ollut sietämätön, olen suunnitellut hakevani apua sieltä mistä monesti ennenkin: haen kaupasta syötävää ja syön kunnes olo on niin huono, että luulen kuolevani. Siinä olotilassa ei enää mitään pysty tai jaksa miettimään ja hetkeksi olo helpottaa. On ollut tilanteita, kun tällaisissa tilanteissa käännyn Jumalan puoleen. Olo on ollut edelleen vaikea, mutta en silti "auta" itse itseäni. Olen etsinyt apua Jumalalta. Kaupassakäynti on jäänyt väliin. Jumala on auttanut. Olen kokenut onnea niissä hetkissä, kun olisin voinut ahmia, mutta sitten en olekaan siihen sortunut.

Kunpa pääsisin kokonaan vapauteen näistä "epäjumalista". Jumala yksin voi auttaa ja vapauttaa. Sen olen nyt todennut monta kertaa. Jostain syystä tämä elämäni näiden riippuvuuksien kanssa on ollut näin pitkällinen.

Seuraava kuukausi tulee olemaan vaikea. Minua nyt jo ahdistaa tulevaisuus. Viime kesänä ja syksynä oikeastaan koko vapaa-aikani kului netissä. Syömishäiriö oli todella vaikea ja olin jatkuvasti ahdistunut. En tahtoisi, että tänäkin vuonna tämä kaunis kesä nyt valuisi hukkaan. Olen rukoillut, että pystyisin olemaan tulevan kuukauden ilman nettiä ja ahmimista. Kunpa osaisin viedä tämän ahdistuksen ja pelot Jumalalle enkä yrittäisi lievittää oloani keinoilla, jotka eivät oikeasti auta.

Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.