Törmäsin helmikuussa tällaiseen artikkeliin: Peliriippuvuudesta kärsinyt Anne-Maarit koki, että Jumala otti häneltä pelihimon pois

Tuossa jutussa nuori nainen kertoo, kuinka Jumala vapautti hänet peliriippuvuudesta. Erityisesti yksi kohta tuossa jutussa kolahti. Anne-Maarit kertoo: "Yhtenä iltana lopetin, enkä pelannut enää sen jälkeen. Se oli kerrasta poikki. Ei tehnyt kertaakaan mieli. Koin sen Jumalan ihmeeksi, koska en koskaan aiemmin pystynyt lopettamaan omin voimin. Ehkä Jumala siunasi päätökseni ja tulevan äitiyden. Koin, että kahleeni poistui ja ajatusmaailmani muuttui. Sain syvän rauhan siitä, että olen vapaa. En tiedä, miksi se tapahtui juuri sillä kertaa, vaikka olin rukoillut asiaa lukemattoman monta kertaa aiemminkin."

Ehkä Jumala siunasi päätökseni.

Jäin miettimään noita sanoja. Itse olen monta kertaa "päättänyt" lopettaa ahmimisen ja tietokoneella istumisen. Olen päättänyt lopettaa satoja kertoja, ehkä jopa tuhansia. Kertaakaan en ole siihen pystynyt pysyvästi. Olen viime aikoina miettinyt tätä paljon. Olen sanonut Jumalalle, että en pysty lopettamaan. Ja kyllähän hän sen tietää. Olen kamppaillut näiden asioiden kanssa 20 vuotta, tosin vasta ehkä viimeiset 5 vuotta olen halunnut parantua. Sitä aiemmin en varmaan edes täysin tiedostanut ongelmiani.

Mutta olenko ollut tosissani? Kun sanon, että haluan lopettaa, tarkoitanko sitä todella? Tiedän, etten kykene vapautumaan näistä ongelmista ilman Jumalan apua. Ehkä hän on odottanut, että tulen tähän johtopäätökseen. Minun on tehtävä päätös, että niissä epätoivon hetkissä, kun tunnun hukkuvani kipuun ja yksinäisyyteen, en tartu omiin "auttamiskeinoihini" vaan Jumalaan. Huudan häntä avukseni ja etsin apua häneltä. Niin kauan kuin yritän itse auttaa itseäni Jumalalla ei ole tilaa toimia.