Elokuu. Kesä on mennyt todella nopeasti.

Heinäkuun alussa oli sellainen tilanne, että en pystynyt lopettamaan ahmimista. Kaiken liikenevän ajan käytin roikkumalla netissä. En pystynyt lopettamaan. Huusin Jumalan puoleen ja Hän kuuli. Nyt olen elänyt tätä uudenlaista elämää 5 viikkoa.

En kaipaa sitä vanhaa enää. En tahtoisi enää koskaan palata siihen vanhaan. Jotenkin olin menettänyt uskoni Jumalaan. En niinkään siihen, että onko Hän olemassa, mutta en uskonut Hänen vastaavan rukouksiini. En jaksanut lukea Raamattuakaan. Tuhlasin kaiken aikani turhuuteen. Etsin apua asioista, jotka eivät mitenkään voi auttaa. Ahmiminen kyllä hetkeksi helpottaa ahdistusta, mutta eihän se mitään asioita muuta. Jumala yksin voi antaa sellaisen avun, että asiat muuttuvat.

Olen viimeaikoina ollut hyvin ahdistunut. Hetkittäin koen, että pystyn hengähtämään, mutta sitten jokin epätoivon aalto tulee ja valtaa alleen. Kärsin edelleen yksinäisyydestä, moni asia on avoinna, en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kuitenkin kaiken tämän yksinäisyyden ja ahdistuneisuuden keskellä olen pyrkinyt turvaamaan Jumalaan. Huudan Häntä avukseni. Hän on sanassaan luvannut monia asioita: Hänen tahtonsa ihmistä kohtaan on hyvä, Hän kuulee rukoukset, Hän tahtoo auttaa.

Näihin lupauksiin tarraudun viimeisillä voimillani. Yksin Jumala voi auttaa. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon. Saan uskoa syntini anteeksi, koska Jeesus on ristillä kärsinyt rangaistuksen, joka olisi kuulunut minulle. Mikä ihmeellinen toivo ja vapaus! Saan elää Jumalan lapsena jokaisen päivän, joka minulle annetaan.

Ja parasta on, että nämä lupaukset koskevat ihan jokaista. Jokainen, joka tämän Jumalan tarjoaman armon haluaa ottaa vastaan, saa sen omistaa omakseen.

Kiitos Jumalalle!

Kuinka ihmeellinen auttaja meillä onkaan...