Heinäkuun alussa oli sellainen tilanne, että en pystynyt lopettamaan ahmimista. Kaiken liikenevän ajan käytin roikkumalla netissä. En pystynyt lopettamaan. Huusin Jumalan puoleen ja Hän kuuli. Nyt olen elänyt tätä uudenlaista elämää 5 viikkoa.

En kaipaa sitä vanhaa enää. En tahtoisi enää koskaan palata siihen vanhaan. Jotenkin olin menettänyt uskoni Jumalaan. En niinkään siihen, että onko Hän olemassa, mutta en uskonut Hänen vastaavan rukouksiini. En jaksanut lukea Raamattuakaan. Tuhlasin kaiken aikani turhuuteen. Etsin apua asioista, jotka eivät mitenkään voi auttaa. Ahmiminen kyllä hetkeksi helpottaa ahdistusta, mutta eihän se mitään asioita muuta. Jumala yksin voi antaa sellaisen avun, että asiat muuttuvat.

Olen viimeaikoina ollut hyvin ahdistunut. Hetkittäin koen, että pystyn hengähtämään, mutta sitten jokin epätoivon aalto tulee ja valtaa alleen. Kärsin edelleen yksinäisyydestä, moni asia on avoinna, en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kuitenkin kaiken tämän yksinäisyyden ja ahdistuneisuuden keskellä olen pyrkinyt turvaamaan Jumalaan. Huudan Häntä avukseni. Hän on sanassaan luvannut monia asioita: Hänen tahtonsa ihmistä kohtaan on hyvä, Hän kuulee rukoukset, Hän tahtoo auttaa.

Näihin lupauksiin tarraudun viimeisillä voimillani. Yksin Jumala voi auttaa. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon. Saan uskoa syntini anteeksi, koska Jeesus on ristillä kärsinyt rangaistuksen, joka olisi kuulunut minulle. Mikä ihmeellinen toivo ja vapaus! Saan elää Jumalan lapsena jokaisen päivän, joka minulle annetaan.

Ja parasta on, että nämä lupaukset koskevat ihan jokaista. Jokainen, joka tämän Jumalan tarjoaman armon haluaa ottaa vastaan, saa sen omistaa omakseen.

Kiitos Jumalalle!

Kuinka ihmeellinen auttaja meillä onkaan...

Tunnen olevani todella yksinäinen. Minulla ei ole ystäviä ja perheenjäsenetkin asuvat kaukana. Työpäivän jälkeen on monesti vaikeaa, kun olisi mukava viettää aikaa muiden ihmisten kanssa. Mutta mitä tehdä, kun ei ole muita ihmisiä ympärillä? Tätä asiaa olen paljon rukoillut ja monesti on vaikeaa, kun ei tämä asia ole tästä muuttunut miksikään. Olen pitkään rukoillut aviopuolisoa. Toivon, että jonain päivänä voisin mennä naimisiin. Kun tällaisesta asiasta on pitkään haaveillut ja asiaa rukoillut eikä se ole vielä toteutunut, on vaikea olla menettämättä toivoaan. Ja kuitenkin Raamattu sanoo, että Jumala kuulee rukoukset ja että Hän kyllä vastaa ajallaan. Jostain syystä nyt olen yksin ja minun on luotettava siihen, että Jumala näkee ja tietää nämä surut. Mutta kuinka vaikeaa onkaan luottaa siihen, että Jumala tosiaan näkee ja kuulee silloinkin, kun mikään ei elämässä muutu vaikka rukoilee...

Olen huomannut, että tämä yksinäisyys ja sen mukanaan tuoma ahdistus on monesti niitä sytykkeitä, jotka ajavat minut ahmimaan ja uppoutumaan internetin maailmaan. On vaikea kestää todellisuutta joka on niin toisenlainen kuin mitä toivoisin. Pelkään niin valtavasti sitä, että tulen aina olemaan näin yksin. Pelkään myös tulevaa syksyä, sillä en vielä tiedä mitä minun tulisi tehdä. Rukoilen Jumalan johdatusta ja apua näihin tilanteisiin.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että olen pystynyt nyt elämään melko normaalisti viimeiset kaksi viikkoa. Tuleva viikonloppu on vaikea, koska minulla on töistä vapaata eikä oikeastaan ole mitään tekemistä. Yritän olla kokonaan poissa tietokoneelta. Pyydän Jumalan apua näihin ongelmiin ja siihen, että pystyisin jatkamaan tällä tiellä eteenpäin vaikka vaikealta tuntuu.

"Vaikka en tiedä minne meen

askeleet osuvat kohdalleen.

Minä en voi eksyä,

kun Sinä pidät kädestä."

Miten jaksaisin yrittää? Mistä saisin motivaatiota yrittää, kun kaikki tuntuu niin kovin toivottomalta?

Joka aamu herään valtavaan ahdistukseen. Illat ovat niin valtavan yksinäisiä. Olen rukoillut apua tähän tilanteeseen, mutta Jumalakin tuntuu olevan niin kovin kaukana. Ja kuitenkin Hän on luvannut auttaa. Tartun siihen lupaukseen kaikilla voimillani.

Olen toistellut monesti, että en pysty tähän. En jaksa. En kykene. Olen yrittänyt tuhansia kertoja ja joka kerta epäonnistun. Joka kerta palaan tähän samaan vanhaan. Ahdistukseni on liian syvää ja kokonaisvaltaista, että kykenisin sen kestämään ja siinä elämään. Minulla tuntuu olevan pakottava tarve paeta tästä todellisuudesta jonnekin muualle. Hetken aikaa pystyn olemaan ilman nettiä ja sitten kaikki romahtaa. Kun tajuan millaista elämäni on ja miten tahtoisin asioiden olevan. Näiden välillä on liian suuri kuilu.

Ja kuitenkin Hän on luvannut auttaa. Huudan Häntä avukseni. Mitään muuta toivoa ei ole. Mitään muuta ulospääsyä ei ole. Teen sen mihin itse kykenen. Se ei ole paljoa. Jumala hoitakoon loput, koska itse en pysty itseäni auttamaan.

Tuossa jutussa nuori nainen kertoo, kuinka Jumala vapautti hänet peliriippuvuudesta. Erityisesti yksi kohta tuossa jutussa kolahti. Anne-Maarit kertoo: "Yhtenä iltana lopetin, enkä pelannut enää sen jälkeen. Se oli kerrasta poikki. Ei tehnyt kertaakaan mieli. Koin sen Jumalan ihmeeksi, koska en koskaan aiemmin pystynyt lopettamaan omin voimin. Ehkä Jumala siunasi päätökseni ja tulevan äitiyden. Koin, että kahleeni poistui ja ajatusmaailmani muuttui. Sain syvän rauhan siitä, että olen vapaa. En tiedä, miksi se tapahtui juuri sillä kertaa, vaikka olin rukoillut asiaa lukemattoman monta kertaa aiemminkin."

Ehkä Jumala siunasi päätökseni.

Jäin miettimään noita sanoja. Itse olen monta kertaa "päättänyt" lopettaa ahmimisen ja tietokoneella istumisen. Olen päättänyt lopettaa satoja kertoja, ehkä jopa tuhansia. Kertaakaan en ole siihen pystynyt pysyvästi. Olen viime aikoina miettinyt tätä paljon. Olen sanonut Jumalalle, että en pysty lopettamaan. Ja kyllähän hän sen tietää. Olen kamppaillut näiden asioiden kanssa 20 vuotta, tosin vasta ehkä viimeiset 5 vuotta olen halunnut parantua. Sitä aiemmin en varmaan edes täysin tiedostanut ongelmiani.

Mutta olenko ollut tosissani? Kun sanon, että haluan lopettaa, tarkoitanko sitä todella? Tiedän, etten kykene vapautumaan näistä ongelmista ilman Jumalan apua. Ehkä hän on odottanut, että tulen tähän johtopäätökseen. Minun on tehtävä päätös, että niissä epätoivon hetkissä, kun tunnun hukkuvani kipuun ja yksinäisyyteen, en tartu omiin "auttamiskeinoihini" vaan Jumalaan. Huudan häntä avukseni ja etsin apua häneltä. Niin kauan kuin yritän itse auttaa itseäni Jumalalla ei ole tilaa toimia.

Nyt kun mietin elämääni taaksepäin, näen että tämä kipu oli Jumalan vastaus rukouksiini. Pari vuotta sitten elämäni oli ajautunut umpikujaan. Olin yrittänyt päästä irti syömishäiriöstä ja nettiaddiktiosta, mutta mikään ei oikein toiminut. Hetkellisesti pystyin pysymään "kuivilla" mutta jotenkin aina palasin siihen vanhaan elämään. Koin valtavaa yksinäisyyttä eikä mikään elämässäni oikein tuntunut hyvältä.

Ajoittain rukoilin ja yritin etsiä apua Jumalalta. Jotenkin kuitenkin minusta tuntui siltä kuin Jumala olisi hylännyt minut. Rukoileminen tuntui turhalta. Tuntui siltä, että Jumala ei kuule tai vastaa.

Sitten tapahtui jotain mitä en olisi ikinä voinut odottaakaan. Yhdessä hetkessä elämäni muuttui ja löysin itseni valtavan myrskyn keskeltä. Aiemmat elämässäni kohdatut ahdistukset olivat sellaisia, että jotenkin olin kyennyt oloani lievittämään. Syömishäiriö ja uppoutuminen netin maailmaan olivat antaneet riittävästi lohtua. Tämä kokemani ahdistus oli kuitenkin jotain niin suurta, ettei näistä keinoista enää ollut apua. Hiljalleen käännyin enemmän ja enemmän Jumalan puoleen.

Vuoden 2021 alussa koin niin valtavaa tuskaa, että itkin jatkuvasti. Yksin Jumala pystyi auttamaan tuossa kivussa. Olin 4 kuukautta ahmimatta ja ilman nettiä. Se oli jotain mihin en ollut koskaan pystynyt aikaisemmin. Kuitenkin jatkuvasti odotin ja rukoilin Jumalan vastausta. Odotin, että hän tyynnyttäisi myrskyn ja ratkaisisi ongelman, joka oli saanut aikaan tuon valtavan ahdistuksen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Koin valtavaa pettymystä ja epätoivoa ja ratkesin uudelleen ahmimaan sekä käyttämään nettiä pakonomaisesti. Tuota jatkui oikeastaan koko viime kesä ja syksykin.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen kuitenkin oppinut jotakin, joka on muuttanut elämäni suunnan. Olen oppinut tuntemaan Jumalaa. Opettelen luottamaan häneen. Uskon, että hän haluaa tehdä jotakin uutta elämässäni tämän kivun kautta. Joku aika sitten kävelin kotikaupungissani ja sydämeni täyttyi valtavalla kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Kiitin Jumalaa tästä tuskasta ja yksinäisyydestä, jota tällä hetkellä koen. Voin sanoa näin vilpittömästi. Tietenkin todella toivon, että jonain päivänä tämä tuska on ohi ja saisin vielä kokea elämää, joka on tästä tuskasta ja ahdistuksesta vapaa. Odotan Jumalan ratkaisua tähän yksinäisyyteen. Ja siltikin, tässäkin tilanteessa voin kokea suurta kiitollisuutta. Kiitän Jumalaa siitä, että hän tekee työtään elämässäni tämän kivun kautta. Kiitän Jeesuksen ristintyötä ja sitä, että saan uskoa syntini anteeksi. Kiitän siitä vapaudesta, jonka yksin Jumala voi antaa. Kiitän siitä, että saan elää hänen lapsenaan ja hän pitää minusta huolen.

Kunpa muistaisin niissä valtavan suurissa epätoivon hetkissä, jolloin tulevaisuus pelottaa ja koen valtavaa yksinäisyyttä, että yksin Jumalalta tulee apu.

Älkää entisiä muistelko,

älkää menneistä välittäkö.

nyt se puhkeaa taimelle,

ettekö sitä huomaa?

Niin, minä teen tien korpeen,

virrat erämaahan.

(Jesaja 43:18-19)

Mutta heidän epäjumalansa ovat hopeata ja kultaa,

ihmiskätten tekoa.

Niillä on suu, mutta eivät ne puhu,

niillä on silmät, mutta eivät näe.

Niillä on korvat, mutta eivät kuule,

niillä on nenä, mutta eivät hajua tunne.

Niiden kädet eivät koske,

niiden jalat eivät astu,

ei tule ääntä niiden kurkusta.

Niiden kaltaisia ovat niiden tekijät

ja kaikki, jotka turvaavat niihin^.

Israel, turvaa Herraan —

hän on heidän apunsa ja kilpensä.

(Psalmi 115: 4-9)

Tammi-helmikuussa 2021 aloin lukea enemmän Raamattua. Jotenkin israelilaisten erämaavaellus on puhutellut minua: kuinka Jumala kuljetti israelilaisia, piti heistä huolen ja teki ihmeellisiä tekoja. Silti he eivät luottaneet Jumalaan. Vain kaksi miestä siitä joukosta, joka Egyptistä lähti saavutti luvatun maan. Miksi ihminen on tällainen?

Eniten olen ihmetellyt sitä kultaista vasikkaa. Jumala oli pelastanut kansansa Egyptistä, halkaissut meren, jota pitkin he kulkivat pakoon faraolta. Ja silti israelilaiset lankesivat palvelemaan kultaista vasikkaa. Epäjumalaa, jonka Mooseksen veli Aaron valmisti...

Ja kuitenkin vaikka tuota ihmettelenkin, olen surukseni havainnut olevani itse aika samanlainen. Viimeaikoina olen tajunnut sen, että Jumala tahtoo meidän turvaavan yksin häneen. Meidän itse ei tarvitse pärjätä vaan riittää, kun huudamme avuksi Jumalan nimeä. Itse sorrun jatkuvasti siihen, että yritän itse auttaa itseäni. Kauhea ajatus, että minulle internetistä ja syömishäiriökäyttäytymisestä on tullut jonkin sortin epäjumala. Mutta kuitenkin varmaan näin on: etsin näistä asioista apua pahaan oloon. Kun ahmin tai olen netissä, en etsi Jumalaa. Päivät valuvat tyhjyyteen. En jaksa lukea Raamattua. En jaksa rukoilla.

Ja kuitenkaan näistä asioista ei ole avuksi. Hetkellisesti olo helpottaa, mutta tosiaan vain hetkeksi ja sitten olo on vielä pahempi. Jotta ahmiminen tai internetin käyttö auttaisi, pitäisi minun tehdä näitä asioita koko ajan. Se ei ole oikeaa todellista apua vaan pakoa todellisuudesta. Haluanko elää sellaista elämää? En.

Elämässäni on ollut sellaisia hetkiä, kun olen kokenut musertavaa epätoivoa, suurta tyhjyyttä, yksinäisyyttä ja pelkoa tulevasta. Näissä hetkissä, kun olo on ollut sietämätön, olen suunnitellut hakevani apua sieltä mistä monesti ennenkin: haen kaupasta syötävää ja syön kunnes olo on niin huono, että luulen kuolevani. Siinä olotilassa ei enää mitään pysty tai jaksa miettimään ja hetkeksi olo helpottaa. On ollut tilanteita, kun tällaisissa tilanteissa käännyn Jumalan puoleen. Olo on ollut edelleen vaikea, mutta en silti "auta" itse itseäni. Olen etsinyt apua Jumalalta. Kaupassakäynti on jäänyt väliin. Jumala on auttanut. Olen kokenut onnea niissä hetkissä, kun olisin voinut ahmia, mutta sitten en olekaan siihen sortunut.

Kunpa pääsisin kokonaan vapauteen näistä "epäjumalista". Jumala yksin voi auttaa ja vapauttaa. Sen olen nyt todennut monta kertaa. Jostain syystä tämä elämäni näiden riippuvuuksien kanssa on ollut näin pitkällinen.

Seuraava kuukausi tulee olemaan vaikea. Minua nyt jo ahdistaa tulevaisuus. Viime kesänä ja syksynä oikeastaan koko vapaa-aikani kului netissä. Syömishäiriö oli todella vaikea ja olin jatkuvasti ahdistunut. En tahtoisi, että tänäkin vuonna tämä kaunis kesä nyt valuisi hukkaan. Olen rukoillut, että pystyisin olemaan tulevan kuukauden ilman nettiä ja ahmimista. Kunpa osaisin viedä tämän ahdistuksen ja pelot Jumalalle enkä yrittäisi lievittää oloani keinoilla, jotka eivät oikeasti auta.

Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.

Lukion aloittaessani 15 vuotta sitten elämääni tuli mukaan internet-addiktio. Enhän sitä silloin tajunnut enkä edes yrittänyt lopettaa pakonomaista netinkäyttöä. Pakenin vaikeaa elämäntilannetta virtuaalitodellisuuteen. Tämänkin asian kanssa olen siis kamppaillut puolet elämästäni.

Olen kasvanut perheessä, jossa uskonasiat eivät ole olleet vieraita. Olen kasvanut siihen todellisuuteen, että Jumala on maailman luonut ja että Raamattu on totta. Nyt kuitenkin kun mietin lapsuuttani olen tajunnut, että ei Jumalalla varsinaisesti ole ollut kovin suurta tilaa lapsuudenperheessäni. Perheessämme oli monenlaisia ongelmia, joita vanhempani yrittivät ratkoa omin voimin. Miten asiat olisivat menneet, jos vanhempani olisivat osanneet täysin turvata Jumalaan ja hänen apuunsa?

Itsekin olen ollut jonkinlaisessa "lapsenuskossa" ala-asteikäisenä, mutta jotenkin se usko ei sitten kasvanutkaan. Muistan joskus nuorempana yrittäneeni lukea Raamattua, mutta ei siitä lopulta tullut mitään ja aika nopeasti se into Raamatun lukemiseen lopahti. Jos joku kysyi uskonko Jumalaan, vastasin kyllä uskovani, mutta mitään sijaa ei Jumalalla elämässäni ollut. Joskus lukioikäisenä saatoin rukoilla äärimmäisessä hädässä (kuten silloin, kun rahat olivat loppu ja tarvitsin työpaikan). Sitten kun asiat järjestyivät niin unohdin koko asian. Sellaista oli uskonelämäni.

Nuoruus meni syömishäiriömaailmassa. Elin elämää, jossa millään muulla ei ollut väliä. Jotenkin sain rämmittyä peruskoulun ja lukion läpi, vapaa-aika kului tietokoneella istuessa. Jonkinlaista pakoa todellisuudestahan sekä syömishäiriö että nettiaddiktio olivat. Ja varmasti ovat sitä edelleen. En ole vieläkään päässyt näistä vapauteen. Kuitenkin tiedostan nyt paremmin sen, että kyse on enemmänkin oireesta kuin ongelmasta. Tiedostan myös sen, että ilman Jumalan apua en pääse näistä vapauteen.

Tietoisen uskonratkaisun tein päästyäni lukiosta. Nyt jälkikäteen näen, että Jumala oli minua varmaankin jo vuoden ajan kutsunut ja vetänyt puoleensa ennen kuin sitten tuon päätöksen tein. Halusin seurata Jeesusta vaikka en oikeastaan edes tuolloin tiennyt mitä se tarkoittaa. Jotenkin kuitenkin koin, että siinä on merkitys tälle elämälle. Aloin lukea Raamattua ja rukoilinkin välillä. Seuraavana keväänä kävin kasteella. Se oli muuten pääsiäissunnuntai.

Ulkoisesti elämäni ei juurikaan muuttunut. Olin aika hukassa. Minulla ei ollut opiskelupaikkaa, ei työtä, ei ystäviä. Olin yksinäinen, mutta en sitä oikeastaan silloin tiedostanut. Hukutin pahaa oloa syömishäiriökäyttäytymiseen ja olemalla jatkuvasti internetissä.

Jumala on ollut kanssani kärsivällinen. Olen kuullut paljon niitä tarinoita, jossa Jumala on ihmisen vapauttanut alkoholista tai huumeista tai uhkapeleistä. Monesti nuo muutokset ovat tapahtuneet hetkessä. Minun elämässäni jostain syystä niin ei ole käynyt. Olen ollut uskossa yli kymmenen vuotta ja edelleen kamppailen omien riippuvuuksieni kanssa. Ehkä viitisen vuotta sitten aloin todella kaivata vapautta näistä ongelmista. En aiemmin ole tajunnut mistä nämä ongelmat johtuvat. Jumala on vuosien mittaan vienyt aina syvemmälle ja näyttänyt mistä tämä kaikki johtuu.

Viimeiset kaksi vuotta elämästäni on ollut todella vaikeaa. Jumala johdatti minut oman elämäni Kaislameren rannalle: faaraon joukot tulevat takana ja edessä meri. Tilanteesta ei ole inhimillistä ulospääsyä, mutta Jumala voi tehdä ihmeen kun häntä avuksi huudamme. Viimeisen kahden vuoden aikana Jumala on uudistanut uskoani ja näyttänyt, että en ole aiemmin oikeasti osannut luottaa häneen. Elämässäni vallinnut ahdistus ja sitä seuraavat epätoivoiset keinot lievittää ahdistusta ja pelkoa ovat oikeastaan seurausta siitä, etten ole luottanut Jumalaan.

Olen joutunut kohtaamaan oman vajavaisuuteni. En kykene pääsemään näistä ongelmista irti ilman Jumalan apua. En kykene tähän yksin. En kykene tähän itse. Jumala yksin voi auttaa. Jumalan tahto ihmistä kohtaan on hyvä ja hän haluaa auttaa.

Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua. (Psalmi 50:15)

Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. (Jeremia 29:11)

Nämä ovat olleet käänteentekeviä asioita elämässäni. Vaikka olin ollut uskossa pitkään, en varsinaisesti ollut koskaan oppinut tuntemaan Jumalaa. Olin aika ajoin rukoillut, olin silloin tällöin lukenut Raamattua, mutta todellista sijaa Jumalalla ei ollut elämässäni. Jotenkin käsitin Jumalan ankaraksi ja pelkäsin, että hän rankaisee minua kaikista niistä asioista, jotka olin elämässäni tehnyt väärin. Kun kaksi vuotta sitten koin todellisen katastrofin elämässäni, Jumala alkoi näyttää minulle kuka hän todella on. Löysin rakastavan isän, joka tahtoo auttaa minuakin. Huolimatta siitä millainen olen. Raamattu on täynnä lupauksia ja Raamatusta voin löytää sen, kuka ja millainen Jumala todella on.

Edelleen kuitenkin kamppailen näiden ongelmieni kanssa. Viimeaikoina syömishäiriö on taas ollut pahempi. Olen ahminut lähes päivittäin. Kaikki liikenevä aika on mennyt tietokoneella istuessa. Rukoilen, että Jumala vapauttaisi minut näistä ongelmista. Tiedän, että itse en siihen pysty. Itse en pysty itseäni tai elämääni muuttamaan. Mutta onneksi Jumala pystyy. Loppujen lopuksi olen tajunnut, että ongelmieni taustalla on ahdistus. Yritän lievittää oloani pakenemalla. Ja ahdistuksen taustalla on pelko. Pelkään niin valtavasti kaikkea. Mitä jos kukaan ei autakaan? Mitä jos olenkin ihan yksin? Ja kuitenkin Jumala on luvannut auttaa. Kunpa oppisin luottamaan siihen, että hän tekee sen mitä hän lupaa. Minun ei tarvitse pelätä.

Eli alku tällekään blogille ei näytä kauhean lupaavalta. Päätin nyt kuitenkin aloittaa, vaikka en tiedä kuinka kauan tätä viitsin pitää. Joka tapauksessa. Ja vaikka kukaan tätä ei lukisikaan. Ehkä tämä on jatkumoa sille, että aikoinaan kirjoitin paljon "päiväkirjoja". Tosin kymmeneen vuoteen en niitäkään ole kirjoittanut. Tuntuu, että ei minulla ajatukset oikein enää pysy kasassa ja kirjoittaminen tuntuu työläältä.

Tahdoin kuitenkin aloittaa tällaisen blogin, jotta voin kertoa mitä Jumala on tehnyt (ja tekee parhaillaan) elämässäni. Ehkä joku, toivottavasti, saa tästä jotakin. Tahdon kertoa, kuinka Jumala on ja kuinka Hän kantaa silloinkin kun elämässä on vaikeaa. Kuinka ehkä juuri silloin, kun Hän tuntuu olevan kaikista kauimpana, onkin hyvin lähellä ja kantaa, kun emme itse jaksa. Tahdon kirjoittaa Jumalan armosta, joka on tarkoitettu jokaiselle. Minullekin.